Tunnen voimakasta halua kadota maan pinnalta. Kylmät katseet luodaan yli luokan ja ne kaivavat lapaluitteni väliin reiän, he näkevät suoraan lävitseni. En halua kestää enää sekuntiakaan muiden ihmisten kanssa. Eikö kukaan ymmärrä minua, eikö kukaan rakastaisi minua?

En ole edelleenkään yhtään pienempi. Edelleen vien liikaa tilaa ja saastutan maailmaa ylitsevuotavalla itselläni. Kaikki ovat minua parempia. Miksi? Enkö saisi olla iloinen edes yhdestä asiasta? Haluaisin kävellä kotiin sateisena päivänä, astua ovesta sisään vettä tippuen ja vaihtaa ylleni lämpimän, ylisuuren paidan. Kaivautua rakkaan syliin ja itkeä siinä pienen sydämeni tyhjäksi kivusta. Sen jälkeen minut voisi taas koota kasaan.

Kellään ei ole työkaluja tähän. Ei se olisi edes vaikeaa. Täytyisi vain sanoa "rakastan sinua"

Se on jälleen minun vikani, ettei mikään mene hyvin. Minun pitäisi olla hallinnassa tästä, olla oman elämäni herra. Mutta tuntuu, kuin heittelisin vain aallokon mukana. Ilman minkäänlaista mielenkiintoa mihinkään. Mistään ei voi pitää kiinni. Kaikki on jälleen harmaata.

Säälittävää, eikö lapsella ole muuta tehtävää? Eikö isi ymmärrä? Eikö äiti halua kohdata? Eikö maailma välitä, koska ongelma ei vaikuta tarpeeksi vakavalta?

Stay with me, for a while. Stay with me and I'll smile.